Matkalla potkunyrkkeilyn MM-kehään

Pirkka Suksi, Morganin projektipäällikkö, tekee vaativaa työtä sekä päätteen takana että nyrkkeilykehässä. Hän on MM-kilpailuihin matkaava potkunyrkkeilijä, jonka urheilu-uraa työnantaja Morgan tukee täysillä. Pirkka kertoo nyt, miten yhdistää kaksi ammattia ja miten päästä maailman kovimpiin kehiin.

Minulla on käytännössä kaksi työtä: kilpailen ja valmennan potkunyrkkeilyssä ja teen töitä Morganin verkkopalveluiden projektipäällikkönä. Valmistaudun parhaillaan potkunyrkkeilyn MM-kisoihin, jotka järjestetään Italian Jesolo Lidossa lokakuussa 2021.

Morganissa moni tuntee minut projektiseppänä verkkosivuja veistämässä. Vedämme tiimien kanssa projektit läpi, usein vieläpä ihan kunnialla. Uunista tulee ulos vaativiakin projekteja: sivustokokonaisuuksia, verkkoratkaisuja, verkkokauppoja ja integraatioita. Asiakasvaatimukset ovat aina korkealla, ja filosofiani mukaan niihin tähdätään tai ne ylitetään. Vaatimatonta mutta totta.

Elän tavoitteista

Jos tavoitteeni töissä ovat korkealla, sitä ne ovat myös potkunyrkkeilyssä. Elän tavoitteista ja tähtään niihin hullulla vimmalla. Vaikka täytän ensi vuonna jo 40, urheilijana kuntoni on nyt parempi kuin koskaan. Mikä sitten on tavoitteeni MM-kisoissa? Vastaus on mitalisijat. 

Juuri voimakas tavoitteellisuus on tuonut minut urheilijana tähän pisteeseen. Päämäärätön treenaaminen vain treenaamisen vuoksi ei kiinnosta, janoan haasteita. Opin tämän nuorempana, kun huomasin harjoitusten jälkeen pohtivani ettei tässä ole mitään järkeä ilman tavoitteita. Asetin tavoitteeksi kilpailemisen – vajaalla osaamisella ja valmistautumisella. Lyhyellä varoitusajalla lähdin ensimmäistä kertaa oikeaan kilpailukehään. Se oli aivan hirveää. Kunto loppui, en osannut edes sääntöjä, hävisin. Surkeasta suorituksesta huolimatta jäin heti adrenaliinikoukkuun. Kilpailutilanne oli jännittävää, pelottavaa ja mahtavaa, sitä oli pakko saada lisää! 

Ottelu ottelulta hävisin tiukemmin, ja pian alkoi putoilla myös voittoja. Kovilla tavoitteilla olen päässyt jatkuvasti portaalta seuraavalle ja esimerkiksi viime syksynä 2020 voitin viidennen SM-kultani. Toki välillä on kompuroitu samoja portaita alas ahteri ruvella mutta niitäkin oppeja on tarvittu. Sanon aina valmennettavillenikin, että ottelu joko voitetaan tai siitä opitaan. Apuna ja tukena matkan varrella on ollut hienoja valmentajakollegoita kuten Leif Stenius Oulusta ja Petro Koskimies Vaasasta. Myös muut urheilijakollegat ja tietenkin oma perhe ovat olleet tärkeitä joka askelmalla.

Vielä tälläkin kokemuksella jännitän jokaista kilpaottelua, jopa enemmän kuin uran alussa. Mutta – kun lopulta vain osaa kanavoida prässin oikein, kertynyt paine räjähtää kehässä aina energiaksi. 

Työnantajan tuki

Molemmat työni, Morganissa ja kehässä, antavat ja ottavat valtavasti, joten niiden yhteensovittaminen on aikamoista taiteilua. Ulkopuolisin silmin ehkä välillä jopa mahdotonta.

Päivätyön ohella toimin itseni ja muutaman muun potkunyrkkeilijän valmentajana, olen urheiluseuramme puheenjohtaja ja ohjaan seuran harjoituksia kuudesti viikossa. Lisäksi toimin Suomen Potkunyrkkeilyliiton hallituksen ja sen kolmen eri valiokunnan jäsenenä. Tätä kirjoittaessa huomaan, että en ainoastaan polta kynttilääni molemmista päistä, vaan grillaan koko kynttilää!

Jotta olen pystynyt ja ehtinyt treenaamaan itseni MM-kisakuntoon, on paljon myös Morganin ansiota. Meillä on vapaat työajat, ja työnantaja joustaa ja tulee mahtavasti vastaan menojeni mukaan. Töiden ohella olen opiskellut myös ammattivalmentajan tutkinnon. Suuri hatunnosto siis Morganille, että minulla on mahdollisuus toteuttaa urheilu-uraani. Tätä ei ole tarvinnut kertaakaan murehtia. Koen vahvasti, että työntekoni tai työintoni eivät ole urheilusta koskaan kärsineet, oikeastaan juuri päinvastoin.

Kuva: Kalle Ryökäs

Urheilu ja työ ammentavat toisistaan

Potkunyrkkeily vaatii urheilijalta fyysistä räjähtävyyttä, tarkkuutta ja kehonhallintaa. Otteluasennon on oltava kunnossa, jotta suojaus toimii ja jotta voi lyödä tai potkaista oikein. Huomaan pilkkovani myös työprojektit osioihin ja vaiheisiin ja hoidan ne huolella yksi kerrallaan. Lopputulos molemmissa onnistuu, kun keskittyy olennaiseen, tekee sen minkä parhaiten osaa ja murehtii vain sitä mihin voi itse vaikuttaa.

Ollessani nuorempana toisessa työpaikassa elämäni ei ollut yhtä tasapainossa, ja tein liikaa pelkkiä töitä. Sairastuin työuupumukseen. Läheiseni sanoikin silloin minulle viisaasti, ettei käärinliinoissa ole taskuja eikä ruumisautossa peräkoukkua. Mitään täältä ei saa mukaan, eikä työ voi olla koko elämä. Nyt tunnen itseni ja tiedän missä menee työn ja vapaan raja. Työpäiväni loppuu siihen, kun treeni alkaa. Henkisen terveyden kannalta tämä on mahtavaa. Vaikka vapaa-aika näyttäytyisikin ulkopuoliselle olevan vähissä, nautin täysillä joka hetkestä.